Mut se tunne mitä tää kaikki saa mussa aikaan, tuntuu niin oudolta. Mä en tiiä onko tää ikävää, tutun ja turvallisen kaipaamista vai jotain siltä väliltä. Mä en nimittäin tiiä että rakastinksmä sitä oikeesti enää, vai luulinko vaan ja halusin pitää siitä tunteesta kiinni niin pitkään kuin pystyin - koska enää mä en pysty luottamaan ihmisiin, joten se tunne et mä oikeesti koin tarvitsevani sitä - tais tuntuu kivalta.
Mä en sillain kauheesti oo pohtinu omia ajatuksiani, okei sillain ehkä vähän - just sitä et mä e pysty tykkäämään ihmisistä enkä luottamaan niihin, enkä mä halua saada kehenkään mitään kunnon tunne sidettä, koska mä tiiän sitten että sillä on muhun niin suuri valta - ja se on asia mitä mä en halua käsitellä.
Moni varmaan nyt ajattelee että oma vika jos mä en tykkää siitä etten pysty luottamaan mihinkään sen takia et mä pelkään, niin joo onhan se totta - mutta mä en tykkää siitä tunteesta et mä heittäydyn vaan menemään ja toivon parasta. Mä mielummin pidän suojamuurin ku annan kaikkeni ja sit oon hajalla, se on turvallisempaa ja siks mulle parempi vaihtoehto.
Sit viel on se huono puoli, et tosiaan se on ainoo jonka mä oon tuntenu sillain pitkään, ennen kun mulle tuli kaikenlaisia ongelmia ja jouduin ottamaan suojamuurin vai minkälie, niin sen takia mä tunnen että mä tartten sitä. Ja se vaikeuttaa asiaa, koska joka päivä mä joudun tappelemaan itteni kanssa siitä, että kokeillakko uusiks vai ei, jos nyt onnistuiski.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti